Luku 4

Metsämökkiajasta on jäänyt parhaiten mieleen uuden elämäni hajut: havupuut, lääkeyrtit, siat ja rakkaus. Viikon kuluttua Vaara otti kaapista asekotelon, latasi aseen, kuiskasi Volupta ja kun en vastannut, esitinhän nukkuvaa, hän lähti.
     Yritin pitää sioille seuraa, mutta ne muuttuivat epäluuloisiksi kun Vaara oli poissa, ne pälyilivät, päästivät kimeitä ääniä eivätkä suostuneet syömään ojentamiani piirakanpaloja. Enhän minäkään kyennyt syömään mitään vaikka syyni vapaaehtoiseen nälkään oli toinen.
     Kun Vaara palasi, sama toistui toisinpäin: hän piilotti aseen kaapin syvennykseen rakennettuun salalokeroon, kömpi viereeni peiton alle ja kuiskasi Volupta ja rakkautemme jatkui kuin vastaamattomia kysymyksiä tai tuntemattomia uhkia ei olisikaan, olisin vain nähnyt unta.
     "Missä ruisjauhot ovat?" kysyin ja hamuilin juuri sitä kaapinsyvennystä jossa Vaara oli käynyt.
     "Toin leivoksia," Vaara sanoi ja avasi huoneennurkkaan heitetyn kassin onnistuen täydellisesti harhautuksessaan: aseasiat tuntuivat täysin toisarvoisilta sellaisten leivosten edessä. Suuria, sokerikuorrutettuja, tuoksuvia, mureita. "Kun jalka on terve, haluan esitellä sut tärkeälle ihmiselle."
      Tuskin ehdin asetella leivoksia pöydälle kun olin jo syönyt ne, niin nälkäiseksi metsäilma oli tehnyt minut enkä osannut ajatella seurauksia, lääkärihän oli kieltänyt minulta liiallisen rasvan ja sokerin syönnin.
     "Mä haluun näyttää et mä löysin sut."
      Nielaisin liian suuren palan enkä meinannut saada sitä alas. Vaara hakkasi selkääni rytmikkäin liikkein, huusi välillä nimeäni, tai Volupta hän huusi, enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin että se loppuisi joka tapauksessa liian pian, elämä tai se hauras minkä olimme juuri ja juuri viikossa saaneet kyhätyksi kokoon.

Luku 3

Kun siat hajaantuivat, pystyin tarkastelemaan miltä Vaaran koti todella näytti: sammalta, havupuita, kiviä ja suojaisassa kohdassa metsämökki. Eri mittaisista laudoista, risuista ja vuorivillasta kyhätty asumus näytti kylmältä ja luotaantyötävältä, mutta sisäpuolelta vaikutelma oli tyystin toisenlainen: pieni ja kodikas, siellä oli vanha auton ikkuna jonka edessä oli kahden istuttava pöytä. Katsoin ikkunasta Vaaraa, joka heitteli vasusta perunoita sioille, ehkä kuvittelin osan siitä koska oli pimeä, perunoiden kaaren tai koirien lailla haukahtelevat ja hyppelevät siat.
     "Ruokin ne ensin että ne olis hiljaa," Vaara sanoi tullessaan sisään ja niin todellakin oli: kuului vain tuulen humina puissa ja ruokaa jauhavien suiden louksutus. "Oletko sä kunnossa, Volupta?"
     Olin unohtanut kivun, että nilkkani oli nyrjähtänyt, että olimme seisseet tavallisessa tavaratalossa vain hetkiä sitten koska niin paljon oli tapahtunut sen jälkeen: olin täyttänyt vuosia ja astunut toisen ihmisen elämään.
     Hieraisin nilkkaa, yritin astua jalalle. Kasvoilleni levisi ruma irvistys ja älähdin.
     "Mä hoidan sut kuntoon, ihan niin ku ennen vanhaan," Vaara sanoi kasvot loistaen, hämärästä huolimatta näin etäisyyteen suuntautuneen katseen, miten hän suhtautui menneeseen kuin johonkin minne uskalsi kurkistaa hyvin harvoin ja äärimmäisen varovasti.
     Mitä Volupta ajattelisi, sanoisi, tekisi, ajatus pikkuisen myös kirpaisi, etten minä oikeastaan sittenkään ollut siinä vaan joku toinen, Volupta, nainen joka sai Vaaran kasvot ikään kuin kohoamaan.
     "Mun pitäis varmaan mennä kotiin."
     "Ootko sä vieläkin vihainen siitä, siitä..." hän sanoi hiljaa enkä saanut selvää mistä, mutta selvästi Vaara katui ja oli kärsinyt tarpeeksi, anteeksisaamisentarve suorastaan loisti hänestä.
     "En mä muista niin vanhoja."
     Vaara hymyili vinosti, ei selvästikään uskonut että Volupta olisi unohtanut, eikä myöskään että olisi antanut anteeksi. "Mä parannan sut, mä yritän hyvittää, sitten sä katot mua taas niin kun ennen."
     Nyökkäsin ja hän alkoi valmistaa rohdosta: Vaara silmäili hämärään nurkkaan sijoitettuja lasipurkkeja, availi kansia ja nuuski, sekoitti yrteistä ja vedestä pistävänhajuisen keitoksen jonka levitti ympäri nilkkani, kietoi ympärille kaalinlehtiä ja sitoi paketin jollain joka näytti eläimen jänteeltä. Nukahdin.

Luku 2

Oli tapahtunut muutama huomionarvoinen asia ennen kohtaamista, jonka jälkeen elämä alkoi kulkea uudenlaisella tavalla väärään suuntaan. Painoni oli noussut lyhyessä ajassa nelisenkymmentä kiloa vaikka olin jo ennestään hyvin muodokas. En kestänyt ajatusta että olisin yksin sillä kellonlyömällä kun täyttäisin neljäkymmentä vuotta. Siksi olin päätynyt herkkuosastolle. Lihomiseni oli saattanut minut sadekankaisen viitan alle. Se ei voinut olla pelkästään huono asia.
     Palaan edellisen luvun hetkeen: kaksi ihmistä kiiruhtamassa sadekangasviitan suojissa läpi hyisen veden ja pimeän illan ja siinä minä täytän neljäkymmentä vuotta, lämpimässä luolamaisessa kohdassa. Vaara, se oli hänen nimensä niin kuin myöhemmin sain tietää, nopeutti tahtia mutta selkäkyttyrä oli kuin kahva ja siitä kiinni pitäen pysyin mukana. Hetken kuluttua me juoksimme ja ymmärsin, että tavaratalosta lähtö ei ollutkaan hetken oikku. Vaara pakeni. Sivukujalla kirkui sika. Mistä niitä oikein tuli, sikoja, niiden kimeät huudot ja sorkkien kipitys saivat minut takertumaan Vaaran kyttyrään niin lujasti että hän ravisti minut irti. Kengänkorko takertui katukivetyksen rakoon eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olin maassa paljaan taivaan alla, sade rävähti päälleni enkä voinut paeta sitä mikä olin ollut ja mikä minusta oli juuri tullut: vakavasti ylipainoinen, liikuntakyvytön.
     Vaara pysähtyi ja ojensi kätensä.
     "Mene vain. Jos on kiire," sanoin vaikka tilanne hirvitti: ääni tuli kohti, monistui, sikalauman levoton kimeys.
     Vaara ei harkinnut vaan nosti minut, valtavan hyllyvän laajenneen kehoni, ja jatkoi juoksua eikä tahti hidastunut vaan nopeutui, lauma alkoi jäädä meistä jälkeen.
     Painoin pään kaulakuoppaan, tunsin eläimen tuoksun, vai oliko se Vaara itse? En ehtinyt varmistua hajun lähteestä kun sade tukki hajuaistini, olimme taas vauhdissa ja sitten näin siat. Eivät ne olleet hidastaneet tahtia. Olin erehtynyt luulemaan niin, koska ne eivät enää kiljuneet. Näin juoksun tahtiin nousevat ja laskevat päät enkä pysynyt laskuissa mukana, niin monta niitä oli ja lauma kasvoi: niitä tuli sivukujilta, risteyksistä, avoimista ovista ja jokaisen kulkusuunta oli kohti Vaaraa, kohti meitä.
     Me juoksimme läpi sateen yhtenä sadakangasviittaisena möykkynä, kunnes saavutimme metsän.
     Samassa sikalauman ensimmäinen, valtava harmaakarvainen karju, tarttui Vaaran viitanliepeeseen ja Vaara vierähti nurin, minä mätkähdin sammalmättäälle ja siat ympäröivät meidät.
     Vaara nauroi. Meillä ei ollut mitään hätää. Olimme saapuneet Vaaran kotiin.

Luku 1

Törmäsin Vaaraan kun väistin lihatiskiltä karannutta sikaa. Satoi, olin paennut myrskyä juuri siihen paikkaan josta minun olisi pitänyt pysyä poissa. Metrien mittaisia toffeetankoja, sokerihituisia munkkeja, polkkapossuja ja yhtäkkiä dobermannin kokoinen sika, se kiljui syöksyessään läpi hyllynvälin jossa satuin seisomaan käsi fudgelaatikolla, ja se katsoi minua niin kuin olisin jo tehnyt jotain pahaa. Ehkä se ajatteli, että minä olisin se joka tulisi hakkaamaan sen luut sopiviksi lihaliemikattilaa varten.
     "Kanelitankojen kilohinta on noussut," sadekankaiseen kaapuun verhoutunut mies sanoi vaikka hyllyväli oli väärä: ei siellä ollut kanelitankoja, ei minkäänlaisia raaka-aineita, vain valmiita leivonnaisia muovi-ikkunaisissa laatikoissaan.
     "Hmm," sormeilin miehen osoittamaa hyllynkohtaa ja yritin samalla tarkkailla hänen erikoista olemustaan: hatunreunan varjostamat kasvot olivat ahavoituneet ja sadekaapu peitti huomattavan kohouman lapaluiden välissä. Katse vaelteli hyllyjä niin kuin ohi kiitänyt sika ei olisi tarpeeksi poikkeava asia kiinnittääkseen hänen huomiotaan.
     Hatunreuna nousi, lemmikinsinisissä silmissä oli huvittunut katse niin kuin olisin sanonut jotain hölmöä.
     "Volupta?" miehen ääni oli äkkiä toinen, karkea ja syvä ja sai minut katsomaan häntä tarkemmin. Hän ei näyttänyt lainkaan kanta-asiakkaalta: pälyilevä katse, viekas, ilkikurinen ja posken halki kulki vanha arpi.
     "Niin," yllätyin itsekin siitä että sanoin niin.
     Mies kallisti päätä, katsoi koko vartaloni läpi arvioiden olinko todella se joka väitin olevani, Volupta. Katse pysähtyi kasvoilleni ja hän hymyili niin kuin olisimme tunteneet toisemme oikein hyvin mutta toisena aikana, ennen kuin elämä oli alkanut vajota hämäriin, tyytymättömyyttä herättäviin uomiinsa.
     "Häivytään," mies sanoi ja kääntyi, lähti kulkemaan kohti kassoja.
     Minä seurasin häntä. Uskoiko hän että olin Volupta, nainen joka herätti hänessä jotain syvää ja kaivattua? Hän vilkaisi taakseen niin kuin ei olisi ollut aivan varma mutta toivoi, että olisin hän.
     Hän heilautti sadeviittaansa ja veti minut sen alle niin rivakasti että tartuin selkäkyttyrään, toinen käsi löysi vyötärönauhan päälle kiinnitetyn asekotelon. Olimme ulkona, tiesin sen sateen ropinasta kangasta vasten, en tiennyt mihin olimme menossa, en välittänyt, kuljin vain mukana. Sade ropisi, kauempana sika kirkui.